Mä en tahdo laittaa sukkahousuja, mä en tahdo laittaa kumppareitakaan. Mä en tahdo tehdä mitään.
Mennäänkö puistoon – EI. Saat ajaa polkupyörällä – EI. Muutkin on ulkona – EI. Puetaan päälle – EI.
En tahdo, eikä mun tarvitse. Olen kuningas Eeee ja Iiii!
Ehkä joku teistä vielä muistaa tämän Ipanapa-rallatuksen?
Se nousi mieleeni, kun pysähdyin jälleen kerran miettimään Ein sanomisen tärkeyttä ja samalla myös sen vaikeutta. Joskus voisi ihan aidosti tehdä hyvää ottaa mallia uhmaikäisen lapsen rohkeudesta ja pontevuudesta kieltäytyä jostakin tarjotusta asiasta tai tehtävästä.
Ei! En ota enää tuota hommaa tehtäväkseni.
Ei! En pysty tänään venymään ylitöihin.
Ei! Tuo asia ei kuulu minun pöydälleni vaan kollegalle.
Ei! Tämän viikon osalta kalenterini on jo täynnä.
Huh, aika rajua, vai mitä?
Ein sanominen voi olla yllättävän vaikeaa, erityisesti, jos on tottunut hoitamaan omat ja samalla usein toistenkin hommat tunnollisesti ja viimeisen päälle. Ein sanominen voi pelottaa. Ein sanominen voi tuntua suorastaan mahdottomalta: kukas ne hommat sitten tekee, jos en minä (tai ainakaan niitä ei kukaan tee yhtä hyvin). Ein sanomisen pelon taustalla voi piillä huoli siitä, että minua ei enää sen jälkeen pidetäkään hyvänä tyyppinä tai kunnon työntekijänä. Jos sanon Ei, minua aletaan pitää hankalana tapauksena tai mikä vielä pahempaa – laiskurina.
Hyvinvointi, omien rajojen tunnistaminen ja Ein sanominen kulkevat kuitenkin luovuttamattomasti käsi kädessä. On oikeastaan mahdotonta pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan, jos ei tunnista omia rajojaan ja tiedä, mihin saakka ja milloin on turvallista venyä (tämän tiedän: ei aina, eikä kaikissa asioissa).
Sillä raja se tulee vastaan kaikkein tunnollisimmallakin tekijällä. Hänelläkin, joka uskottelee paitsi muille myös itselleen, että vielä pystyn, vielä jaksan, kyllä se sitten ensi vuonna tai viimeistään ensi vuosikymmenellä helpottaa – ehkä. Sitten otan hetken vähän iisimmin.
Vaan olisiko kuitenkin parempi opetella laittamaan sitä rajaa itse, ennen kuin törmää seinään ihan totaalisesti? Ei sen seinän tarvitse betonimuuria tai piikkilankaa olla. Se voi olla myös jotakin joustavaa materiaalia – välillä venytään ja puristetaan itsestä vähän enemmän kuin jaksaisikaan, mutta sitten vastaavasti otetaan taas höllemmin ja palaudutaan.
Asiaa voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Mieti hetken, mitä sinä tarvitset voidaksesi hyvin? Millaiset perusasiat muodostavat hyvinvointisi perustan (paljonko unta, millaista ravintoa, miten huolehdit kehostasi)? Entä minkä verran tarvitset yhteyttä toisiin ihmisiin tai yksinoloa rauhoittuaksesi? Mikä ilahduttaa sinua, mistä innostut, mitä kaipaat, ketä rakastat?
Tätä kautta löytyy myös uhmaavan taaperon esimerkkiä lempeämpi, rakentavampi ja aikuisempi tapa opetella Ein sanomista.
Kun alat tunnistaa, mitä tarvitset voidaksesi hyvin ja millaiset asiat sinulle ovat elämässä kaikkein tärkeimpiä, myös rajoja on helpompi asettaa.
On nimittäin mukavampi sanoa Ei, kun ymmärtää, mille itse asiassa sanoo samalla Kyllä.
Kun sanon Ei (tai Ei Nyt) takavasemmalta tunkevalle työtehtävälle, vapaaehtoispestille tai selvittämättömälle pyykkivuorelle, sanon samalla Kyllä omalle jaksamiselle / yhdessäololle perheen kanssa / palautumiselle / rakkaalle harrastukselle tai vaikkapa sille, että ylipäätään pystyn tekemään käsillä olevat hommat huolella. Elämälle itselleen.
Näitä asioita pääsee tutkailemaan myös yhdessä ammattilaisen kanssa Auntien Overachiever-paketissa.
Yksi hyvä apukeino ottaa aikaa näille hyvinvointia tukeville asioille on kalenteroida vaikkapa johonkin tavalliseen tiistai-iltaan Jotain Muuta. Vain sinä tiedät, mitä silloin teet – tai olet tekemättä! Kun joku tai jokin yrittää horjuttaa päätöstäsi vapaaillasta, voit täysin totuudellisesti, ystävällisesti ja kuitenkin jämäkästi ilmoittaa: ”Minulle ei valitettavasti sovi. Minulla on silloin jotain muuta.”
Mille asioille sinun täytyy sanoa tänään Ei? Entä mille tulet sanoneeksi samalla Kyllä?