Tiedätte varmaan ne tyypit, jotka tuntuvat aina valittavan? Heti keskustelun aloitus on yleensä jotain mankuvalla äänellä sanottua. Itse et ehdi tervehdystä kummempaa tokaista, kun valitusvirsi jo alkaa. Satoi tai paistoi, ei mennyt putkeen tälläkään kertaa, ja epäoikeudenmukainen kohtelu tuntuu kohdistuvan aina juuri häneen.
Toinen valittajatyyppi vähättelee tai halveksii kaikkea – sekä itseään että toisia, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, sanomisia ja sanomatta jättämisiä. Sama levy pyörii päivästä toiseen, aamusta iltaan. Raskasta kuunneltavaa, ja siis etenkin hänelle itselleen!
On itse asiassa hirveän surullista, ettei voi koskaan olla mihinkään tyytyväinen.
(Tässä kohtaa on lupa nielaista vaivihkaa tai selvittää kurkkua, jos siellä tuntuu olevan jotakin ylimääräistä. Saattaahan nimittäin olla, että joku – ja lopulta aika moni meistä – tunnistaa ainakin jossakin kohtaa testanneensa jompaakumpaa elämisen tapaa.)
Mutta ei hätää. Valituspuhe on nimittäin sangen herkullinen tilaisuus, suorastaan käänteentekevä mahdollisuus!
Etenkin työpaikoilla valitusvirsi tuntuu soivan aika tiuhaan aina aamupalaverista iltapäiväkahviin saakka. Niinpä juuri työnohjauksissa tuon aika usein esille ajatuksen siitä, että valitusvirren kääntöpuolella soi itse asiassa toivelaulu.
Levyä pitää vain osata kääntää.
Kummassakin tapauksessa – jatkuvassa valittamisessa ja loputtomassa kritisoinnissa – kyse on lopulta vastuun ottamisesta omasta hyvinvoinnista, kunhan ensin ymmärtää, mistä on kysymys.
Ensimmäisessä tilanteessa kyseessä saattaa olla alavireisyys, joka uhkaa vetää päätä pinnan alle. On vaikea nähdä mitään hyvää ja kaunista, jos kaikki voima menee selviytymiseen. Silloin valitusvirsi voi olla samalla hätähuuto: huomatkaa minut, voin huonosti! Silloin ensimmäisiä askeleita on katsoa ympärilleen, mistä löytyy kivi, jolle kiivetä levähtämään, ja missä on henkilö, jonka voi viittilöidä auttamaan.
Siis tutkia, mitä ovat ne pienetkin arkiset asiat, jotka auttavat voimaan hyvin ja keräämään voimia. Joskus ensimmäisiä tekoja on alkaa pitää huolta itsestä: syödä ruokaa, joka ravitsee, nukkua ja levätä, ja kutsua ympärille apujoukkoja – sekä ottaa myös tarjottu apu vastaan.
Tällaisen valittajan lähellä elävälle avain voi olla ihan vain se, että pyytää valittajaa istahtamaan alas, rauhoittaa itsensä kuuntelemaan ja kysyy aidosti kiinnostuneena: mitä sinulle kuuluu? Miten voi olla avuksi?
Joskus jatkuva valittaminen voi olla vain huono, automaattinen tapa, josta voi kyllä omin avuinkin pyristellä eroon. Valittaminen nimittäin ei virkistä itseä eikä ketään muitakaan ympärillä. Kaikki valittajat eivät kuitenkaan tahdo tapaansa muuttaa, ja silloin lähellä elävän tai työkaverin on tärkeää muistaa suojata itsensä myös hyvillä asioilla ja virkistävillä ihmissuhteilla.
Toinen valittajatyyppi – toisten ja etenkin itsensä jatkuva arvostelija – on tottunut piiskaamaan itseään loputtomasti parempiin suorituksiin. Mikään ei ole riittävän hyvää, kun täydellistä pitäisi tulla. Tällaisen valittajan olalla istuu usein pienen ihmisen pelko siitä, että jos lopputulos ei ole täydellistä, minua ei hyväksytä eikä minusta pidetä.
Silloin tueksi tarvitaan paitsi läheisen ihmisen rohkaisua ja hyväksyntää, myös itse itsensä lohduttamista, tukemista ja hyväksymistä. Puhutaan itsemyötätunnosta, mikä tarkoittaa, että opetellaan ajatus ja tilanne kerrallaan kohtelemaan itseä kuin hyvää ystävää: viisaasti, kannustavasti ja rohkaisevasti.
Valittaminen ei itsessään johda mihinkään hyvään, oli kyse sitten omasta olosta tai olosuhteiden muuttamisesta. Mutta jos sen verran malttaa pysähtyä (ja pikkuisen nöyrtyäkin), että tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevansa tai kaipaavansa jotakin, valituksen voi pukea toiveeksi.
Ja miten toisenlainen soundi ja poljento siinä laulussa onkaan! Se suuntaa parempaan tulevaisuuteen ja aika usein myös vuorovaikutukseen ja yhteyteen paitsi toisten myös itsen kanssa. Kokeile vaikka!
Rinnallekulkijaksi voit halutessasi ottaa myös Auntien ammattilaisen. Esimerkiksi Feeling Down, Stressed Out ja Overachiever -paketit voivat olla tueksi matkallasi.